Toivo muuttuu todeksi tekojen kautta

Kävin maassa, jossa todellisuuden ja mahdollisuuksien välinen kuilu käyttää lähes ylittämättömältä. Maa on Liberia Länsi-Afrikassa. Olin siellä tutustumassa Naisten Pankin tukemiin hankkeisiin. Naisten Pankki on Kirkon Ulkomaanavun hallinnoima rahasto kehitysmaiden tukemiseksi. Se on myös aktiivinen vapaaehtoisyhteisö. Naisten Pankki tukee erityisesti naisten koulutusta ja pienyrittäjyyttä.

Todellisuus ja mahdollisuudet

Maa näyttää viljavalta ja rehevältä. Sademetsiä on paljon, sadekaudella ilmasto on lämmin ja kostea. Kuitenkin viljeltyä maata on vain vähän ja maa on hyvin riippuvainen ulkomaisista elintarvikkeista. Kumipuita ja palmuöljyä viljellään, mutta elintarvikkeita vain vähän. Kassavaa, banaaneja ja riisiä toki kasvatetaan, mutta merkittäviä viljelmiä on harvassa, edes kotitarveviljelyä ei ole näyttänyt olevan. Eivätkö liberialaiset osaa viljellä?

Monrovia sijaitsee rannikolla. Hiekkarantaa oli lähes silmänkantamattomiin. Rannat ovat autioita ja tyhjiä. Turisteja ei ole, vaikka ympäristö näyttää paratiisilta. Miksi kukaan ei investoi matkailuun?

Merellä ei näy laivoja eikä veneitä. Liberian lipun alla kulkee maailman laivoja, mutta miten se hyödyttää Liberiaa? Kalaa on tarjolla, mutta se on Libanonissa pyydystettyä ja pakastettua. Eikö meressä tällä kohdalla ole kalaa ja katkarapuja? Eivätkö liberialaiset osaa kalastaa? Kuka opettaisi heidät kalastamaan?

Liberia on periaatteessa demokratia ja sen presidentti Ellen Johnson Shirley on maansan ja koko Afrikan ensimmäinen naispresidentti. Kuulostaa hyvältä ja kuitenkin moni on häneen pettynyt. Hallituksen jäsenistä lähes kaikki asuvat Amerikassa. Miksi ihmeessä? Näinkö he sitoutuvat oman maansa kehittämiseen? Maa on maailman korruptoituneempien maiden joukossa.  Välittääkö kukaan tavallisen liberialaisen elämästä?

Maan perustivat Amerikasta vapautuneet orjat ja maa itsenäistyi 1847. Hallitseva ja omistava yläluokka on hyvin pieni ja kuilu Amerikassa koulutetun yläluokan ja tavallisen kansan välillä on syvä. Lukutaidottomuus on yleistä. Kävin vierailulla liberialaisessa koulussa Bensonvillessä. Oppilaita oli 600, opettajia 9. Luokat olivat täynnä, opetusvälineitä ei juuri näkynyt. Mitä tällaisessa koulussa voi oppia?

Liberian väkiluku on noin neljä miljoonaa. Eikö näin pienen maan asioita voisi saada kuntoon? Liberian lähihistorian todellisuutta ovat kaksi sisällissotaa (1989–1996) ja (1999–2003). Sisällissodat tuhosivat lähes kaiken infrastruktuurin. Edes koko pääkaupungissa ei ole toimivaa sähkö- ja viemäriverkkoa.  Jos haluaa olla varma sähkön saannista, pitää hankkia generaattori. Rankkasateella kadut ovat vettä täynnä. Sotien jälkiä ihmisten mielessä on vaikea edes kuvitella. Ebola-viruksen  pysäyttäminen vuosina 2014-2015 tällaisessa maassa on mielestäni ihme.

Maalla on paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia ja hyödyntämättömiä resursseja. Yksi tällainen on inhimillinen pääoma. Liberian miehet ja naiset varmasti osaisivat ratkaista ongelmat, jos he saisivat koulutusta ja vaikutusmahdollisuuksia. Todellisuuden ja mahdollisuuksien välinen kuilu melkein itkettää. Missä ovat ne ihmiset, jotka välittävät ja haluavat saada muutoksen aikaan?

Mahdollisuudet todellisiksi

Maassa on ulkomaisia avustusjärjestöjä ja pääsin tutustumaan Kirkon Ulkomaanavun toimintaan, sillä Naisten Pankki on Kirkon Ulkomaanavun hallinnoima rahasto. Kirkon Ulkomaanapu tukee erityisesti ruokaturvaan, koulutukseen ja naisten oikeuksiin liittyviä hankkeita. Arvostan ihmisiä, jotka tekevät työtä vaativissa olosuhteissa, yhä uudelleen kärsivällisesti opettavat paikallisia kumppaneita tekemään työtä ja löytämään ratkaisuja arkisiin ongelmiin. Työssä pitää osata kannustaa, pitää olla positiivinen ja optimisti. Kirkon Ulkomaanavun Jussi Laurikainen ja Leena Lindqvist tekevät työtään vahvalla ammattitaidolla ja suurella sydämellä.

Kirkon Ulkomaanavulla on myös paikallisia työntekijöitä. Mieleeni jäi erityisesti Rufus Siafa, joka ylpeänä esitteli nuorten naisten ammattikoulutusta Buchanan teknillisessä koulussa (LOIC Buchanan Satellite). Tuossa oppilaitoksessa opiskelee 20 nuorta naista Naisten Pankin tuella. Moni heistä on yksinhuoltaja ja on koulun myötä saanut uuden alun mahdollisuuden. Naisista tulee hitsareita, mekaanikkoja, sähköasentajia, autonkorjaajia ja maatalousalan ammattilaisia. Koulutus kestää vuoden ja se sisältää 3 kk harjoittelua. Rufus korosti tytöille, kuinka silloin kun heillä on oma ammatti, heidän ei tarvitse olla miehistä riippuvaisia. Hänen mukaansa on tärkeää, että naiset osallistuvat myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Rufusta ja nuorta energistä naisjoukkoa tavatessa saattoi nähdä Liberian paremman tulevaisuuden.

 

Emmanuel Sandi on myös Kirkon Ulkomaanavun paikallinen työntekijä. Hän puhui liberialaisille naisille Zardun Äitikerhon kerhotalon avajaisissa. Äitikerhot ovat juuri niitä, joihin Naisten Pankin tuki kohdistuu. Äitikerhoissa naiset saavat koulutusta esimerkiksi leipomisessa, ompelussa, saippuan valmistuksessa. Äitikerhoilla on myös lukutaitoluokkia. Tärkeää on myös ihmisoikeuskoulutus ja naisten oikeuksien tiedostaminen sekä vertaistuki ja yhteisöllisyys. Emmanuelle rohkaisi äitejä tuomaan mukaan myös heidät, joiden asema yhteisössä on kaikkein vaikein. Hän kehotti lähettämään lapset kouluun. Hän näki naisten mahdollisuudet – mutta paikalisena hän näki myös sen, miten esteet voidaan voittaa.

Yksi Kirkon Ulkomaanavun kumppanuusjärjestöistä on PNO, Project New Outlook. Sen johtaja Beatrice Tgba Wuo on vahvasti ja innostuneesti sitoutunut työhönsä Liberian naisten hyväksi. Hän esitteli viljelypalstaa, jossa paikalliset naiset opettelevat kasvien viljelemistä. Opetus lähtee aivan perusteista: rivit suoraan ja rikkaruohot pois. Viljelypalstalla opeteltiin myös taimien kasvattamista siemenistä. PNO on Kirkon Ulkomaanavun kumppanuusjärjestö myös kanaloiden perustamisessa. Noin 95% Liberiassa käytetyistä kananmunista tuodaan ulkomailta. Naisten Pankki tukee Liberian omaa kananmunantuotantoa tukemalla pienkanaloiden perustamista. Kanojen hoitoa on opeteltu aivan alusta alkaen; säännöllinen ruokinta, puhdasta vettä ja suojaa. Tapasin kanaloistaan ylpeitä liberialaisia naisia. Beatrice Tgba Wuo yllätti määrätietoisuudellaan, päättäväisyydellään ja sitkeydellään – ja tyylikkyydellään.

 

W. Winifred Deline on Forum on Africa Female Educationalists -järjestön maajohtaja Liberiassa. Tämä järjestö on mukana Äitikerhojen toiminnassa. W. Winifred kertoi, kuinka hänen mielestään Liberian tulevaisuus on valoisa, mutta sen hyväksi on tehtävä paljon työtä. Hän kiitti moneen kertaan suomalaisia naisia avusta ja tuesta. Kiittäessään hän korosti erityisesti suomalaisen naisten rohkaisua ja esimerkkiä. Tuki on siis paljon enemmän kuin taloudellista tukea.

Mitä usko on?

Ihailen niitä ihmisiä, jotka yhä uudelleen uskovat Liberian parempaan tulevaisuuteen ja tekevät työtä sen hyväksi. Heidän täytyy nähdä kurjuuden ja epätoivon yli johonkin parempaan. Ehkä katse täytyy tietoisesti kääntää siihen hyvän, mitä on syntynyt, eikä siihen epätoivoon, johon ei vielä ole ehditty saada ratkaisua. Monrovian ja Buchanan välisellä tiellä on iso kuralammikko, joka on lähes täynnä muovijätettä – kurjuuden, likaisuuden ja välinpitämättömyyden perikuva. Samalla kohdalla tien vastakkaisella puolella on puutarha, jossa on myös taimimyyntiä. Pitää siis kääntää katse puutarhaan ja ihailla sitä.

Liberia opetti, että ihmiset itse rakentavat tulevaisuuden ja tekevät unelmat todeksi. Kukaan ei pysty siihen yksin. Siksi tarvitaan monia toimijoita. Ketju suomalaisesta naistenpankkilaisesta Liberian äitikerhon äitiin on pitkä, mutta välttämätön. Apu menee perille ja se, että tuetaan paikallisia kumppanuusjärjestöjä, on osa projektia.

Yhden määritelmän mukaan ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Minusta tuntuu, että näin Liberiassa paljon uskoa. Jotta pystyy tekemään työtä vaikeissa olosuhteissa, on oltava uskoa. On nähtävä kauas. On nähtävä se, mikä vielä ei näy.

Oikeastaan olisin halunnut vielä jäädä katsomaan, miten liberialaiset työntekijät Rufus, Emmanuelle, Beatrice ja Winifred tekivät työtään. Miten heidän työpäivänsä sujui, mistä he saivat voimansa ja uskonsa. Miten he asuivat ja elivät, mistä he unelmoivat omassa elämässään.

 

Ensimmäisenä vierailupäivänä Jussi vei meidät Monrovian Dukor-hotellille. Tuosta hotellista piti 1970-luvulla tulla Afrikan ensimmäinen luksushotelli. Ruostunut ”The future starts now”, Tulevaisuus alkaa nyt– kyltti oli edelleen hotellin edessä. Hanke näytti suurenmoiselta – mutta keskeneräiseltä ja raunioituneelta. Epätoivon ruumiillistuma. Saimme kuitenkin kiivetä tuon meren rannalla olevan hotelin kahdeksanteen kerrokseen ja ihailla merimaisemaa terassilta. Näkymä on huikaiseva sekä meren että kaupungin suuntaan. Lännessä näkyi kuitenkin valtava meren rannassa oleva peltikattoisen hökkeleiden slummikylä, jossa asuu yli 70 000 ihmistä.  

Minäkin haluan uskoa Liberian parempaan tulevaisuuteen. Tulen uudelleen käymään hotellille sitten kun se on valmis – kuulin, että se olisi kunnostettavissa – ja kun katson auringonlaskun suuntaan, näen slummin sijasta kauniin puiston. Siihen mennessä maa on lähes omavarainen elintarvikkeiden suhteen, on opittu viljelemään ja kasvattamaan kanoja sekä muita kotieläimiä. Ekologinen turismi tuo vaurautta liberialaisille ja korruptio on saatu kitkettyä. Maa panostaa koulutukseen eikä ole riippuvainen ulkomaisesta avusta. Toivo muuttuu todeksi tekojen kautta.

Teksti: Päivi Aikasalo

Kuvat: Päivi Aikasalo ja Taija Pihlajaniemi